Kuinka Karl Marx tavataan

Iron Sky -- politiikka mahdotonta, parodia toimii


1.

Tiedämme kaikki, että politiikan parodia on nykyään mahdotonta, "koska ne tekevät sen itse", kuten Paavo Haavikko sanoi. Poliittiset pukarimme ovat niin kaksijakoisia ihmisiä, ettei heitä voi enää päällekkäishuumorilla käsitellä. Heitä ei saa naurunalaisiksi ironian tai satiirin keinoin, sillä mikään kaksivalotteisuus ei tyylikeinona riitä kun vaakakupissa on poliitikon aito kaksinaamaisuus.

Kuka pystyisi parodioimaan tekoitkua tyrskivää Jyrki Kataista, kun tämä murheen murtamana joutuu erottamaan seksitekstiviestiriippuvaisen ulkoministeri Ilkka Kanervan? Kuka panisi lainkuuliaisuuden paremmin naurunalaiseksi kuin Timo Kalli, joka tutkii pykäliä ja toteaa: "Minä otin siitä selvää, se on niin että vaikka vaalirahat pitääkin ilmoittaa, sitä ei tarvitse tehdä, koska ilmoittamatta jättämisestä ei ole säädetty rangaistusta." Kuka voisi olla vielä uskottavampi puoluejohtaja kuin Jutta Urpilainen poseeratessaan aikakauslehden aukeamalla verkkosukissa? Liekö niissä takuussaumat?

Parodian mahdottomuuden huomaa muun muassa siitä, ettei yhteisen YLE:mme kanavilla televisiossa enää esitetä kunnollista poliittista satiiria. Taannoinen "Iltalypsy"-ohjelma onnistui satiirissaan siksi, että siinä oli oikeiden poliitikkojen suihin laitettu tavanomaisten fraasien ja liturgioiden sijasta ihan oikeita ajatuksia. Siinä parodia toimi -- he tekivät sen itse. Jostain syystä se ohjelma lopetettiin. Sen jälkeen on paha poimia ohjelmistosta mitään.

Tuli piirrossarja "Itsevaltiaat", jonka katsojakunta taisi lopulta valikoitua kymmenen ikävuoden kummallekin puolen, eli varmaan vastasi tekijöiden tasoa. "Ihmisten puolue" oli osin hyvin käsikirjoitettua mutta jo huomattavasti hampaattomampaa viihdettä. Siinä pilkan kärki kohdistui vakavikkojen totiseen poliittiseen populismiin. "Presidentin kansliassa" mentiin lujaa ja sävy oli kaikkea arvovaltaisuutta pilkkaava -- joskus siinä jopa jokin nopea vitsi irtosi. "YLE-Leaks" olisi tarjonnut formaatin pirullisemmallekin kommentoinnille kuin mihin koskaan uskallettiin.

Nykyinen "Apinatasavalta" on aivan aivotonta ja toivotonta kailottamista. Jostain syystä sitä ohjelmaa katsoessa tulee mieleen, että joku tai jotkut ohjelmapäättäjät YLE:ssa ovat varmasti kaiken aikaa juuri tähän täydelliseen typeryyteen pyrkineetkin. Linja on ollut jokseenkin selvä. Rasittavaa animaatiota ja jatkuvaa huutamista, huutamista, huutamista -- ehkä on yritys parodioida huonoa poliittista parodiaaa?


2.

Elokuva on moderni taidemuoto, jolla yhtenäiskulttuuri-Suomessa oli hyvin käpertynyt, lähinnä kansallista yhtenäisyyttä tiivistävä ja kansallisromanttinen tehtävä. En oikein tiedä, kannattaisiko suomalaisesta taide-elokuvasta ylimalkaan puhua. Yksiarvoisessa yhdensuuntaisessa yhteiskuntailmapiirissä "taide" tuppaa jäämään jonkinlaisiksi ylevöittämisyrityksiksi, hartaan paatoksen muodoksi, ja sen vastapainoksi sitten "kevyempi" viihde hakeutuu kuvaamaan rahvaanomaisempaa kansanelämää, jossa huvitusta tuottavat joko juonelliset mutkat tai humalan tuottamat kommellukset.

Näytekappaleita vanhasta suomalaisesta elokuvasta saamme nyt YLE:n säästöbudjetin ansiosta päivittäin nähtäväksemme television ykköskanavalta. Vanhat filmit ovat varmaan joillekin hyvin nostalgista katsottavaa, ja yhtä varmasti ne joillekin voivat olla hyvinkin vaivaannuttava kokemus. Elokuvaa taidemuotona jonkin verran tuntevalle on kyllä kärsimystä nähdä jokin 50-luvun suomalaiskomedia ja ajatella, että esimerkiksi Francois Truffautin "400 kepposta" on tehty Ranskassa samaan aikaan.

Suomalaisuus saa todellakin hyvin ilmaisunsa elokuvahistoriassamme -- filmeissä esiintyvä ihanteellisuus on ollut osa lapsenomaista ja huonoa todellisuudentajuamme, josta emme toistaiseksi ole vieläkään irtikasvaneet. Todellisuuden kohtaaminen on ihanteellisille sieluille aina aivan erityinen haaste, ja suomalainen elokuva on jostain 60-luvulta lähtien yrittämällä yrittänyt löytää itselleen sen oman kielen, todellisuuskuvauksen, jossa oma kansallinen ominaislaatumme lakkaisi olemasta rajoittava tekijä ja kehittäisimme jonkin ilmaisullisen väylän, joka avaisi meille tien yleisinhimillisempään ymmärrykseen -- ja ymmärretyksi tulemiseen myös laajemmilla kansainvälisillä areenoilla.


3.


Sellaiset tiet ovat jääneet hyvin kapeiksi poluiksi. Tarkalleen ottaen ne voidaan luetella tarvitsematta edes yhden käden sormia. Yksi tie -- ja toistaiseksi oikeastaan ainoa jota voidaan pitää edes jotenkin onnistuneena -- on ollut matkiminen. Aki Kaurismäen elokuvat ovat eräänlaisia kymmenennen asteen Godard-jäljitelmiä, mutta tämän sveitsiläis-ranskalaisen elokuvaneron kerrontatyyli on Kaurismäen käsissä kohdannut onnistuneen kombinaation suomalaiskansallisen jurouden ja vähäeleisyyden kanssa -- ja niin on syntynyt jotain yleisinhimillisesti puhuttelevaa.

Kaurismäen elokuvissa Godard-vaikutteet, mykkäfilmin psykologiaan yhdistyvä elämänmenon eksotiikka ja minimalismi tyylivalintana ovat ne menestystekijät, jotka ovat nostaneet hänet maailman arvostettujen ammattilaisten joukkoon toistaiseksi ainoana suomalaisena taide-elokuvantekijänä. Jos joitakin satunnaisia kansainvälisiä menestystapauksia on hänen lisäkseen nähty, niissäkin ovat päteneet nuo suomalaiskansallista ominaislaatua tehokkaasti eliminoivat elementit -- siis karsinta, vähäeleisyys, minimalismi.

Tässä tilassa elokuvamme on jauhanut nyt jo useampia vuosikymmeniä. Kotimaan markkinoille on valmistunut tietty kiintiö filmejä joka vuosi, ja ne ovat miltei järjestään toistaneet vanhan suomalaisen elokuvan urauttamia valtaväylän sisältöjä ja muotoratkaisuja. Niiden aiheena on sota, väkivalta, itsetuho tai sosiaalinen rappio, niissä ryypätään ja remutaan, huudetaan lujaa ja ollaan aggressiivisia, petetään ja jätetään, kirotaan karkeasti ja uhataan aseella ja nyrkillä. Kotimainen elokuva on jämähtänyt sotahistoriallisella juoksuhaudantiellään jonkinlaiselle nuortenmiesten pussikalja-asteelle.

Erona vanhaan suomifilmiin on vain se, että kun sotiaedeltävän ajan yhtenäiskulttuuri-yhteiskunnassa ei nuoriso vielä muodostanut omaa erityistä ikäryhmäänsä, nykyisin sama kansallis-itsetuhoinen sisältösoppa on paremmin tehoefektein toteutettuna ja runsaamman ryypiskelyn säestämänä suunnattu nimenomaan "nuorille aikuisille". 


4.

Mikä on olennaista ja tyypillistä kaikille taidetekeleille? Se on se, että jokainen teelmä luo itse omat sääntönsä. Taide voi onnistua ja epäonnistua, mutta se ei onnistu tai epäonnistu minkään yleispätevän kriteerin mukaan -- vaan jokainen taidetuote toteuttaa omat lakinsa, elää omilla ehdoillaan, ja onnistuu tai epäonnistuu itse luomiensa kriteereiden perusteella.

Juuri tästä syystä yksiarvoiset yhdensuuntaiset yhtenäiskulttuuri-yhteiskunnat eivät luo uutta taidetta. Ne tyytyvät toistamaan vanhaa, kulkemaan samoissa tutuissa urissa. Päivä päivältä, vuosi vuodelta -- kuin iltasatu, joka lapselle on kerrottava joka ilta täsmälleen samana, samoin äänenpainoin. Jos kansallista kulttuuria vaivaa raskas historian taakka, kuten suomalaista kulttuuria vaivaavat vuosisataisten vieraskielisten hallintojen aiheuttamat alamaisasenteet, silloin kulttuurin pitäisi löytää joltain luovan ajattelun -- esimerkiksi taiteen -- alueelta jonkinlaisia hengitysreikiä, aivan omilla säännöillään toimivia yhteyksiä, joiden kautta vapautumista voisi tapahtua.

Onko meille ollut tarjolla sellaisia? Olemme ainakin tarttuneet puitteisiin, suorastaan epätoivoisella, hirvittävällä kansallisella kilpailutarpeella. Kuvaputkitehdas Valco oli tällaisen kilpailuhengen kliimaksi, ja myös sen ensimmäinen hautausmaa. Nokian kohdalla onnistuttiin paremmin, ehkä ihanteellisesti. Mutta voidaanko maan talous rakentaa ja pörssi noteerata erikseen Nokian kanssa ja ilman Nokiaa? Kun otetaan tarpeeksi monta minuuttia tarpeeksi tavallisten kadunihmisten tarpeeksi joutavanpäiväistä puheenpälätystä, muutetaan se radioaalloiksi, täytetään eetteri sähkökentillä ja lähetetään lasku perään -- turvaako se todella elämämme ja nostaa elintasoamme? Voisimmeko ehkä elää myymällä puheenpälätystä tai lottoarppoja toisillemme?

Se tie on kohta kuljettu loppuun. Tämän hetken suurin itsehuiputus koskee huippuyliopistoja. Usko siihen että luovaan ajatteluun voidaan kouluttaa ihmisiä on yhtä lujaa ja valitettavasti yhtä harhaista kuin peruskoulun alkuaikoina oli usko siihen että rauhankasvatuksella saadaan aikaan maailmanrauha. Luova ajattelu ei valitettavasti synny opettamalla, eikä sen sääntöjä voi ennalta asettaa. Se on luovaa juuri siksi että se luo itse omat sääntönsä, keksii oman Nokiansa. Sen Nokia ei ole Nokia, se on sitten jotain aivan muuta.

Emme ole toivottomassa tilanteessa, mutta toivo ei ole Aalto-yliopiston tapaisissa laitoksissa, jotka ovat vain  toivoton oppimestareiden hanke. Sama  mikroelektroniikan kehitys, joka loi mahdollisuudet kännykkäpuhelimille ja mullisti koko viestintämaailman, on luomassa maailmaan myös puitteita uusille viihdemuodoille, kuten peliteollisuudelle, jonka liikevaihdot taitavat tätänykyä ylittää jo elokuva-alan vastaavat. Suomalaisesta peliteollisuudesta on toivottu meille "uutta Nokiaa", mutta siitähän voi tulla vielä paljon enemmän. Siitä voi tulla kokonainen kulttuurinen aluevaltaus, joka ei ehkä pysy ollenkaan niiden rajojen sisällä jotka me nyt sille kategorisoimme. Vain aika voi näyttää mitä siitä syntyy.


5.

Sotahistoria ja -sankaruus ovat olleet yksi kansallisen historiankirjoituksemme itsetuntoa kohottava näkökulma. Sankariaate, topeliaaninen kaitselmusaate, hegeliaaninen kansallisaate, itsenäisyysaate, valkoinen aate, etuvartioaate, Suur-Suomi -aate, ajopuuaate, rauhanomaisen rinnakkaiselon aate, torjuntavoitto-aate, EU-integraation aate --- kansallinen identiteettimme on aina ollut lähinnä historiastamme juontuvan huonon itsetunnon erilaisia kompensaatioyrityksiä. Historiankirjoitus on ollut meille kuin yksi urheilulaji muiden joukossa, urheilulaji, jossa kilpailemme oman suhteellisuuden- ja todellisuudentajumme menettäen ja voittoon ja kunniaan lapsen lailla uskoen.

Kompensaatio on yhä meissä läpikäyvää, mutta kaikesta huolimatta saattaa nyt olla joukossamme kasvamassa ensimmäinen sukupolvi, joka ottaa todella rajusti etäisyyttä menneisyyden ehtoihin ja asettaa aivan uusia lähtökohtia itselleen toteuttaessaan luovuuttaan ja puhkaistessaan kansallisten rajojen seiniin kokonaisten maailmojen mentaviä aukkoja hengitysreijikseen.

Tampereella maanantai-iltana kutsuvierasnäytäntönä esitetty Timo Vuorensolan ohjaama ja Samuli Torssosen tuottama sci-fi -elokuva "Iron Sky" toteuttaa poliittisen parodian mahdollisuudet aivan ennennäkemättömästi ja tyylikkäästi ikiomilla ehdoillaan. Ne ehdot eivät ole ahtaita kansallisia ehtoja, vaan maailmanmittaisesti levittyviä, suoraan maailmanpolitiikan huipulta härskisti, häikäilemättömästi ja hyvin hyväksikäytettyjä ehtoja. Elokuvassa otetaan lähtökohtaisesti koko maailma haltuun -- sen alkukohtaus on laskeutuminen avaruuskapselilla kuun pinnalle, ja loppukohtauksessa katsellaan maan mielettömyyttä kuusta käsin mutta kokonaan toisenlaisissa tunnelmissa.

On todella outoa kokea suomalaisvalmisteinen elokuva, jossa ei voi noteerata ainoatakaan kansallisen rajoittuneisuuden rasitetta. Alusta loppuun asti liikutaan luontevasti valtapoliittisten symboleiden korkeimmilla huipuilla -- Amerikan vallanhimoisen presidentin -- paljolti Sarah Palinia muistuttavan -- virkahuoneessa ja kansainvälisen turvaneuvoston kokoussalissa, suurkaupungin katutasolla ja tähtitaivaalla -- ja tieteiselokuvalle tyypillisellä tavalla lyödään yhteen mammuttimaisia elementtejä, kieliä, käsityksiä, rotuja, aseita, taivaan- ja maanpiirejä, mutta tehdään se yleisinhimillisesti puhuttelevalla ja tulkittavalla tavalla, jossa parodisten ylilyöntien houkuttelevuus onnistutaan torjumaan pitäytymällä tiukasti tarinan omien todellisuusehtojen puitteissa.

Näemme kuuhun laskeutumisen, sinne toisen maailmansodan loppuvaiheessa paenneiden natsien valtavan -- tietysti Speerin aikanaan rakentamatta jäänyttä valtakunnantemppeliä muistuttavan -- kolossin, tutustumme kuussa syntyneisiin natsisukupolviin hyväuskoisen ja viattoman opettajattaren kautta, tapaamme hullun ja ulkoisesti Einsteinia muistuttavan natsitiedemiehen -- ajatelkaa, sekin riitasointu hukkuu parodisesti hallittuun kokonaiskoherenssiin -- seuraamme natsien käskyvaltaista elämänmenoa ja heidän yritystään rakentaa "Götterdämmerung", wagneriaaninen, natsien mielenlaatuun hyvin synkronisoituen varsin mekaaninen, suunnattomista rattaista, ketjuista, ties mistä muodostuva kaikentuhokone, jolla paluu maailmankartalle pitäisi toteuttaa.

Sci-fi -genre luo puitteet kaiken tämän toteuttamiselle niin, että homma toimii myös puheenvuorona todellisuudesta. Ei ole kyse ainoastaan natsisatiirista, vaan kannanotosta maailmanpolitiikkaan. Se tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, elokuvatyypille ominaisten vitsien ja elokuvahistoriallisten viittausten kautta, mutta menemättä kertaakaan amerikkalaistyyppisesti liian pitkälle, lyömättä siis löysästi "läskiksi". Mitä elokuvalta voi enempää toivoa? Tässä todellakin luodaan omat säännöt, eletään niiden mukaan, ja lopputulos on mitä nautittavin. Ei epäilystäkään elokuvan moraalista.

Elokuvan mammuttiluokan kuva- ja äänitehosteet voi kokonaisvaltaisina kokea vain oikeassa elokuvateatterissa. Näiden jyrinöiden jälkeen seuraavaksi on ehkä alettava ajatella maanjäristykset kestävien teattereiden rakentamista.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän jannekuusi kuva
Janne Kuusi

Iron Sky kuulostaa mielenkiintoiselta, sitähän on tietääkseni valmisteltu Linus Torvalds -systeemillä osittain jopa rahoitusta myöten: suunnittelu ja ilmeisesti joltain osin toteutuskin on ollut vapaasti netissä ”jalostettavana”. Tervettä hullunrohkeutta ei nähtävästi tekijöiltä ole puuttunut leffaa tehdessään.

Tunnistan (entisenä?) elokuvantekijänä nuo suomalaista elokuvaa riivaavat seikat, joista kirjoitat. Juuri samankaltaisista syistä ilmoitin 00-luvun puolessa välissä lopettavani elokuvanteon kokonaan, vaikka olen tuota päätöstäni horjutellut parilla tuotoksella sen jälkeen.

Tartun tuohon mainitsemaasi elokuvan omalakisuuteen ja onnistumiseen tai epäonnistumiseen. Sain aikanani tehdä elokuvia niin harvakseltaan, että ajoittain käytin ne vähät hyväkseni koettelemalla ilmaisun rajoja, mutta omasta mielestäni en koskaan päässyt lähellekään tavoitteitani, jotka olivat usein kaiketi aivan liian kunnianhimoisia myönnettyihin resursseihin nähden. Koska elokuva-ala on ollut Suomessa jopa edelläkävijä siirtymisessä sisällöntuottamisesta pelkkään kaupankäyntiin, vähäinen kiinnostukseni liikealaa kohtaan johti marginaaliin ja lopulta päädyin jättämään koko alan, osin ammatin aiheuttamien terveysongelmien vuoksi – tietoisena siitä että järjestäisin itseni taloudelliseen liemeen lillumaan, mikä osin toteutuikin.

Monet aivan tolkullisetkin elokuva-alan ihmiset piirtävät onnistumisen ja taloudellisen menestyksen välille yhtäläisyysmerkin. Itse koin onnistuneeni, kun arvostamani ihmiset pitivät elokuvaani onnistuneena – kumma kyllä näiden ihmisten ja kulttuurieliitin tai ”suuren yleisön” välille voi tuskin koskaan piirtää yhtäläisyysmerkkiä. Elokuva-alan kaupallinen logiikka toimii niin, että ”onnistuneen” projektin on edustettava selvästi jotain vanhaa ja tuttua, ja täysin paradoksaalisesti aina haetaan jotain uutta. Tuo uusvanha tuttu ei koskaan saa olla kokonaan uutta, sille pitää löytyä referenssi johonkin aiempaan kaupallisesti menestyneeseen filmiin – niitä referenssejähän arvostelijatkin laiskuuttaan aina etsivät, kun eivät ehdi tai viitsi perehtyä sisältöihin. Joka tapauksessa yhtälö on mahdoton, ja se johtaa mahdottomaan lopputulokseen. Ainoat kotimaisen elokuvan valopilkut ovat näkyvissä siellä, missä rahoittajatahoja on kyetty harhauttamaan.

Suomessa ei koskaan ole tehty elokuvan tuotantoon johtavia päätöksiä sen perusteella, tuleeko elokuvasta sisällöltään painava, ehkä viime aikoina Aki Kaurismäkeä lukuun ottamatta, vaikka oletan hänen nykyisin saavan tukensa ilman että hankkeen sisältöön pahemmin perehdytään. Iron Sky -projekti sai kotimaistakin rahoitusta siksi, että se sai ensin ulkomaista, ja tekijöiden edellinen, omasta mielestäni aika amatöörimäinen tuotos levisi netin kautta miljoonille katsojille. Jos Iron Sky on sisällöltään laadukas, kuten kerrot, se seikka ei ainakaan ole painanut rahoituspäätöksissä, siitä olen varma. Sisältö lienee päinvastoin lipsahtanut elokuvaan rahoittajien huomaamatta.

Tartun vielä yhteen mainitsemaasi seikkaan: juopotteluun. En tuomitsisi alkoholinkäyttöä elokuvissa kategorisesti, mutta taidan ymmärtää mitä tarkoitat. Omasta mielestäni suomalaista alkoholikulttuuria ei voi kokonaan sulkea käsittelyn ulkopuolelle, kyse on vain tavasta, millä se tehdään. Omissa elokuvissanikin on näytelty humalaista, tosin en ole tehnyt siitä itseisarvoista huumoria tai kansallisen pullistelun aihetta, kuten usein on laita. Mutta esimerkki kotimaan ulkopuolelta: vaikkapa Fellinin La Strada sisältää toisen päähenkilön runsasta juopottelua ja örvellystäkin, mutta juuri niin perustellusti, kuin ainakin itse edellytän.

PS. Poliittisesta satiirista puheen ollen: http://jannekuusi.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuur...

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Taideteos tosiaan luo aina itse omat ehtonsa, mutta genrellä voi olla oma pelastava roolinsa. Kim Borg toisteli aikoinaan nuoria oopperalaulajia opastaessaan, että "ooppera tapahtuu oopperan maailmassa", mikä mestarin mukaan tarkoitti ilmeisestikin sitä että "koo voidaan laulaa geenä jos se antaa komeamman vaikutelman". Tai jotain. Joka tapauksessa niin, että taidelajin perinteet virittävät ne aaltopituudet, joilla vastaanottaminen tapahtuu.

Sci-fi:ssa uskottavuus syntyy toki eri ehdoilla kuin sanotaan nyt vaikka psykologisessa draamassa, johon en Iron Sky:n tekijöitä ihan vielä suosittelisi siirtymään. Mutta kysymys suomalaiselokuvan suhteen onkin ollut juuri siitä, ettemme me kansalliselta pohjaltamme ole toistaiseksi oikein löytäneet teitä yleisinhimillisempään ja yleismaailmallisempaan elokuvailmaisuun. Nyt näyttäisi siltä että tähän saakka ainoana menestyksen neuvona toiminut kyvyttömyyden karsimiseen keskittyvä minimalismi olisi saanut rinnalleen toisen varsin varteenotettavan läpimenomahdollisuuden, sci-fi:n.

Luulen, että ne ongelmat joita sinä olet draanman tekijänä kohdannut, ovat yhä paljon vaikeammin voitettavissa. Psykologisen uskottavuuden tavoittaminen ei ehkä edes ole mahdollista, sillä saattaa todellakin olla niin ettei oman yhteiskuntamme "yksilöllisen eriytymisen vedenpinta" vielä ole kyllin korkealla. Taiteentekijät ovat onnettomalla tavalla sidotut omaan kasvukulttuuriinsa ja omaan yleisöönsä, ja itse asiassa ainoa mahdollisuus menestyä on astua kansallisen laatikon ulkopuolelle.

Uskottavuutta on meillä jouduttu tavoittelemaan karkeamman kautta. Ennen muinoin ylinäyteltiin ja oltiin osoittelevia, nyt yritetään aggressiota, ärinää ja rähinää, erilaisia regressiivisiä tehoja. Asteikko vaihtelee kohtalaisesta resignaatiosta punanenäremuamiseen. Tämä on ikävä suomalainen efektikierre -- ja siksi olen ollut suunnattoman pettynyt aina kun erilaisilla tehoefekteillä on nostatettu juttuja suurempaan yleisönsuosioon. Se on kuin taiteilijat vapaaehtoisesti söisivät lattiaa altaan.

Luulen, että olet todellakin omissa töissäsi kohdannut nämä ongelmat. Arkiporskutuksen kuvaaminen jonkinlaisen rujouden estetiikan kautta on erityinen haaste. Vain harvoin siihen on mahdollista salakuljettaa mausteeksi jotain abstraktimpaa kuten absurditeettia. Haasteita varmaan on koettu ja otettu vastaan -- ja juuri tämähän on se alue, jossa toden ja fiktion rajalinjaa olisi opittava hallitsemaan. Juuri tätä pitäisikin käsitellä ja löytää kehityskeinoja. Olet ollut oikeilla jäljillä. Esimerkiksi Kukkia ja sidontaa jauhaa pienyhteisönsä läpi yhtä tehokkaasti kuin se lihamylly. Bangsterista tunnistaa helposti saman tekijän.

Luulen, ettei mikään voi olla turhauttavampaa kuin se jos valtakunnan elokuvapolitiikan puolelta nämä kehityshaasteet jätetään ottamatta vastaan. Se voi merkitä lopullista tuomiota suomalaiselle elokuvalle -- draamaa me emme koskaan oppineet tekemään. Ehkä sitten tartutaan sitäkin innokkaammin näihin jo löydettyihin menestysreikiin, yhtäältä minimalismiin, toisaalta erityisten lajityyppien suomiin mahdollisuuksiin. Siinähän on tapahtumassa myös jonkinlaista yleismaailmallista uudelleenorientoitumista -- esimerkiksi erilaiset pelimaailmat ja fantasiat ovat mitä ilmeisimmin kasvattamassa suosiotaan.

Ehkä meidät, todellisuuden haastetta vastaanottavan draaman ystävät, on tuomittu menneisyyden vangeiksi. Kubrick elää mielessämme Kubrickina, eikä vain viljeltyinä viittauksina Iron Sky:n aika monissa kohtauksissa.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Minusta nykyään Suomalaisessa elokuvassa, esim A.J Annila on tehnyt aika mielenkiintoisia vetoja. Jadesoturi nyt oli mitä oli, ihan ok, mutta Sauna oli jo astetta kovempi veto, joka nyökkäili japanilaistyylisen kauhun ja jonkin verran Tarkovskin suuntaan.

Nähdäkseni Annila on seuraavaksi tekemästä jonkinlaista ihmissusileffaa, jossa ihminen ei muutu sudeksi, vaan susi ihmiseksi. Saa nähdä mitä siitä saa irti:

"When describing what audiences should expect, director AJ Annila, best known for his genre defying horror film Sauna, said, “I want to take this style of film and turn it on its head. What would happen if a human bit a wolf, and human blood entered a wolf? With Human I expect to do totally different kind of werewolf film, so don’t expect anything familiar to this sub-genre.”

http://www.brutalashell.com/2010/02/aj-annila-to-t...

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Torssosen ja Vuorensolan edesottamuksia on tullut seurattua jo jonkin aikaa. Star Wreck-parodiat olivat 90-luvulla hittejä absurdilla huumorillaan ja tieteissarjaviittauksillaan "suorahkojen" suomennostensa kanssa.

http://www.starwreck.com/legacy/movies.php

Torssosella on käsittääkseni ollut aina vähän sellainen hullu tiedemies - meininki, eli rendaili noita tietokoneanimaatioita elokuviinsa kotinurkissa.

Nyt voisi kai sanoa, että ovat tietokonetehosteiden veteraaneja Suomessa.

Star Wreck: In The Pirkinningissä oli jo jonkinlaista diktaattoriteemaakin. Itserakas luuseri kapteeni Pirk valloittaa maapallon ja julistautuu keisariksi.

http://www.youtube.com/watch?v=p8oWyU-YWDQ

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Nyt ollaan kyllä liikkeellä ihan eri hengessä ja kovasti toisenlaisella koneistolla kuin noissa kotinurkkaproduktioissa. On kansainvälisen tason kuvaaja -- Mika Orasmaa -- jolla tällaisissa töissä on varsin ratkaiseva rooli, ja varsin rautaiset ammattilaiset muissakin puikoissa -- kuvaukset on tehty Australiassa ja Saksassa -- ja myös kansainväliset näyttelijät rooleissa.

Töitä on tehty kuusi vuotta, budjetti about seitsemän miljoonaa, rahoittajien taso- ja tuottovaatimukset tiukat, elokuva myyty nyt noin 80 maahan. Kyseessä on todellakin elokuva, kaikkien mahdollisten mittapuiden mukaan -- eikä edes pelkästään sci-fi -elokuva, vaan, kuten halusin asian esitellä, myös maailmanpoliittinen parodia ja satiiri.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Vaan se Torssosen paja on vastuussa erikoistehoisteista tuossakin. "Keittiöosasto" toki varmaan lakkautettu jo.

Se on huima tuo matka kuitenkin. Saas nähdä mitä vielä. Maailma on tietyissä asioissa hirveän paljon pienempi nykyään.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Juu, kyllä -- ja tuo tehostepuoli elokuvassa on todella vahva, sitä on kai näissä kansainvälisissäkin arvioissa hyvin kiitelty. Harmaasävyinen värimaailma ei ehkä tee avaruuden syvyyksille samanlaista kajausta kuin mikä onnistui Kubrickin Avaruusseikkailussa, mutta muuten on visuaalisuus tässä mahtavaa. Jotenkin vaistomaisesti on tuo natsimentaliteetin ja miellemaailman mekaanisuus saatu visualisoitua myös kuuaseman miljöössä ja varsinkin "Götterdämmerungin" mammuttirattaissa.

Äänet ja musiikki olivat myös mielestäni vaikuttavia, jälkimmäinen kiitettävän pitkälle jalostettua -- kuorotkin briljeerasivat laulamalla englantia saksalaisittain, jne. Replikointiahan elokuvassa tehdään sekä englanniksi että saksaksi.

Jos niitä puutteita pitäisi etsiä, ne luultavasti löytyisivät sieltä mistä suomalaiselokuvan suurimmat puutteet aina ovat löytyneet: käsikirjoituksesta. Tässä kuitenkin olen hieman eri mieltä kuin kansainvälinen kritiikki, joka näyttää odottaneen jotenkin rajumpaa "irrottelua" aiheen kustannuksella. Mielestäni elokuva päinvastoin onnistui juuri siinä ettei se sortunut mässäilyyn irtoräävittömyyksillä ja ylilyönteihin. Ne toki olisivat olleet kaupallisempi ratkaisu.

Janne Kuusi tuolla ylempänä yritti puhua siitä miten edelläkävijyyteen tai kokeiluun ei ole varaa, jos elokuvalle tai taidetekeleelle yleensä astetaan kaupalliset menestysehdot. Se on totta, ja siinä on tietysti kyse kaiken uutta luovan ajattelun pakollisista kuvioista -- koska kieli ja ajattelu ovat sosiaalisen kiinteyden muodostajia ja turvaajia, niiden muuttamiselle on aina tietyt määrälliset rajoituksensa. On tekohurskasta uskotella, että "luovia lahjakkuuksia" jollakin kaupallisella toimikentällä tarvittaisiin, saati sitten että heidän ympärillään pyörisivät suuret rahat.

Myös Iron Sky jää mielestäni pikemminkin perinnettä kokoavan ja toistavan roolin toteuttajaksi -- ei se mikään ajatusvallankumous ole.

Mutta erinomaisen sympaattinen ja merkittävä tuote kuitenkin -- ja varsinkin kun asioita tarkastellaan meikäläisittäin. Se pysyy kasassa eikä potki puhki omia ehtojaan. Voi olla että se osoittaa suuntaa tuossa mainitsemassasi teknisessä mielessä, niitä sovelluksia tullaan varmasti tarvitsemaan ja käyttämään enenevästi jatkossa. On hyvä olla edes jossakin maailman eturintamassa. Sitäkin tärkeämpää olisi että tulevissa projekteissa saataisiin käsikirjoitukset ja ajattelu uuden teknisen hallinnan tasolle.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Muuan seikka, joka tässä yhteydessä vielä kannattaa mainita ja tulevaisuutta varten dokumentoida on, että kutsuvierasnäytännössä oli nähdäkseni läsnä lähinnä vain ulkomaisen lehdistön edustajia. Kuitenkin tilaisuus oli meikäläisittäin varsin erityislaatuinen ja merkittävä -- koskaan aiemmin ei esimerkiksi Finnkinon suuren elokuvateatterin kaikkia saleja ole varattu ensi-iltaa varten. Paikalla Tampereen Plevnassa oli reilut 1500 ihmistä.

Paikallinen Aamulehti teki juhlasta kuvagallerian, jossa limusiinia ja tähtinäyttelijöitä esiteltiin. Lehden elokuvakriitikko antoi arviossaan filmille viisi tähteä. Mutta missä oli muu suomalainen lehdistö -- outoa, outoa, outoa. Ymmärtääkseni esimerkiksi naistenlehdet yleensä juoksevat paljon paljon paljon pienemmissäkin kissanristiäisissä. Nyt kyseessä kuitenkin oli suomalaiselokuvan ehdoton ja mielenkiintoinen merkkitapaus.

PS. YLE:n kulttuuriohjelma "Strada" näyttää tehneen pienen jutun Laibach-ryhmästä, joka teki musiikkia elokuvaan. Haastattelussa esitetty näkemys Iron Sky-elokuvan erityislaadusta osuu mielestäni kohdalleen:

http://areena-beta.yle.fi/ng/areena/tv/1464725

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa