*

Kuinka Karl Marx tavataan

"Westworld"

Antropologiaa voisi sananmukaisesti pitää ihmistieteenä, ja sen tehtäväksi voisi kunnianhimoisesti asettaa inhimillisen tietoisuuden alkuperän -- tai ainakin alkumuotojen -- selvittämisen.

Tietoisuuden ongelmat tuskin kuitenkaan koskaan ratkeavat. Mutta matkalla kaiken ihmisyyden alkulähteille saattavat ainakin inhimilliseen tietoon liittyvät perustavanlaatuiset kysymykset saada lisää valoa. Tarkoitan sellaisia kysymyksiä kuin kuvauksen ja selityksen, teorian ja todistuksen, tai matematiikan ja metaforan keskinäiset suhteet.

Ihmismielen mallintamisen mielestä ja mielettömyydestä antavat esimerkiksi Heikki Hyötyniemen teokset mielikuvitusrikkaan kattauksen. Niin rajattomasti kuin onkin tarjolla rakenteellisia lähtökohtia, dynamiikka -- itse elämä -- jää omaan piiriinsä. Tietoisuus on olemassa vain laadultaan kokemuksellisena.

Sen ei kuitenkaan tarvitse olla pelkästään selityksen päätepiste. Ehkä kuvauksen arvo vain korostuu, kun hyväksymme sen ettei se koskaan johda lopulliseen selitykseen.

"Westworld" on nykypäivän antropologiaa. Se on myyttisiin maisemiin -- sillä Villi Länsi on myyttinen mielenmaisema -- sijoitettu tarina, jonka sisään on upotettu tarinoita. Niitä saattaa olla sisäkkäin ja kerroksittain enemmänkin, mutta kertomusten edetessä jokin pohjimmainen taso alkaa hahmottua. Ja siellä odottavat nuo perimmäiset kysymykset tietoisuuden ja tiedon ominaisuuksista ja luonteesta.

Myyttisen mielenmaiseman avaa saluunan mekaaninen piano, joka soittelee säveliään reikänauhan rullatessa. Jokin tässä primitiivisen mekaanisuuden miellemaailmassa toistaa toisen HBO-suursatsauksen, "Game of Thrones" -sarjan alkutunnaria. (Ja vastaavaa löytyy Netflix-jakelun puolella sarjasta "Daredevil".)

Tälläkin sarjalla on edeltäjänsä, 70-luvulla tehty sci-fi -elokuva, jossa noita kulissitodellisuuksia oli elämysmatkailijalle valittavissa silloisella 1200 dollarin vuorokausihinnalla useampiakin. Elokuva puolestaan perustui kirjasarjaan. Kirjalliset lähtökohdat korostuvat HBO-versiossa vielä enemmän kuin nousseet hinnat, kun kerrontaote on kauttaaltaan kirjallisen sivistyksen läpivärjäämä.

Sosiaaliantropologian strukturalismin ehkä pisimmälle vienyt Claude Levi-Strauss piti myyttistä totuutta ikään kuin ajallisesti pysähtyneenä, ajattomana ja ikuisena. Tarina voi tuossa mielessä olla kaiken totuudellisuuden varhakantaisin muoto. "Westworld" rakentuu tarinoista jotka toistuvat keinoihmisten näyttämöllä samoina tai pienin variaatioin, kunnes utopistinen teknologia alkaa haastaa suunnittelijoidensa viisauden ja asiahallinnan -- ja näyttää hetken siltä kuin koneet ylittäisivät ratkaisevan rajalinjan, astuisivat ihmisten maailmaan ja nousisivat kapinaan. Myyttiin tunkeutuu siis evoluutio ja aika.

Myyttisen totuudellisuuden variaatiot ovat kuitenkin vain yksi lanka tämän sarjan tarinoiden punoksessa. Esimerkiksi nuo mainitut vaikutteet ja suorat siteeraukset suuresta klassisesta maailmankirjallisuudesta kutoutuvat mukavasti tarinan ikään kuin "tietoisimpaan" narratiiviseen kerrokseen -- siihen kerronnan tasoon joka kuvaa "ohjelman tuottajia", niitä jotka tiedollaan ja taidoillaan manipuloivat sitä mitä viihdemaailman näyttämöllä tapahtuu.

Sanoinko kerronnan tasoon? Se on tässä yksi yhteen sen tason kanssa jossa tämä sarja on todellisuudessa tuotettu. Kun katsoja katsoo sarjaa kuvaruudusta, hän on osa samaa vuorovaikutusta joka ulottuu HBO:n tuotantokoneistosta tarinan sisällä kuvattuun tuotantokoneistoon, tarinan juoneen ja tapahtumiin ja lopulta katsojaan tuolissaan. Tämä on Suuri Tarina joka kertoo itsestään.

Kirjalliset viittaukset ovat sarjan ehkä hienointa antia. Sellaiseksi on ehkä laskettava myös vaille lopullista täsmennystä jäävä Arnold, henkilö, jonka kerrotaan panneen koko hankkeen alkuun. Ehkä Arnold on myytti -- kokonainen kulttuuriperintö, jonka sarjan naiset, niin puhdas Dolores kuin saluunan ilotytötkin, perusteellisesti pettävät.

Tai ehkä eivät petä. Sillä kirjallinen perinne pitää tässä sarjassa pettämättömällä otteella. Sitaatti Gertrude Steinilta joka ajatteli, että runonsäe tai vaikkapa kokonainen runo voi parhaimmillaan pysäyttää todellisuuden ja toimia kuin yksi idea -- yksi eidos, yksi kuva tai myytti -- kertoo oikeastaan koko sarjan idean. ""Ruusu on ruusu on ruusu.""

Shakespeare taisi olla ensimmäinen joka kirjoitti näytelmän näytelmän sisään. Tässä niitä on monta, sisäkkäin ja päällekkäin. Diderot pohti romaanissaan "Jacques fatalisti" syysuhteen ja determinismin, välttämättömyyden ja väistämättömyyden kysymyksiä. Niistähän on kyse myös koneen ja ihmisen, mekaanisen selitysmallin ja inhimillisen tietoisuuden suhteissa. -- Diderot kirjoitti romaaniinsa varsin nerokkaalla tavalla myös kirjailijan itsensä mukaan pohtimaan kysymystä missä määrin tekijä itse voi ylimalkaan vaikuttaa siihen mitä hänen romaanihenkilönsä tekevät. Vastaavalla tavalla "Westworldin" roolihenkilöt ottavat itseensä ongelmat jotka sarjan tekijöillä tuotantokoneiston rattaina on.

Milan Kundera piti "Jacques fatalistia" eurooppalaisen uuden ajan tärkeimpänä romaanina. Hänen mielestään siinä leikkaavat ideaalisella tavalla toisensa aikalaisajattelun tiedolliset ongelmat, itse tarina, ja tapa jolla tekijä ilmaisee itsensä tarinassa. Kundera on muussakin tuotannossaan pohtinut identiteetin ongelmia. Myös "Westworld" päätyy lopulta ihmisidentiteetin perimmäisten ongelmien äärelle.

Ei riitä että Liisa (Dolores) on päässyt karkuun ihmemaastaan. Hän on myös eksynyt itsestään. Hän eksyy myös ajassa -- tässä tulemme niihin "muistin" ongelmiin, jotka todellisuudessa vielä erottavat koneen ja ihmisen toisistaan. -- Liisa on kirjoitettu rooli, joukko repliikkejä jotka toistuvat, mutta tarinankerronnallinen toisto voi keinomaailmassa tuottaa saman evoluution kuin mikä ihmisen historiassa on tosiasia. Niinpä Liisa joutuu kasvokkain itsensä kanssa, kohtaamaan nietzschelaiset kysymykset ihmisenä olemisesta ja omaksi itseksi tulemisesta.

"Westworld" on todella mielenkiintoinen ja kunnianhimoisesti toteutettu sarja. Se on tuotettu suurella rahalla mutta myös valtavalla taiteellisella ambitiolla. Pidän pienenä ihmeenä sitä että se on saanut myös ennätysmäiset katsojaluvut. Toisaalta monet matrix-ongelmatiikkaan rakennetut jutut ovat olleet suosittuja. On myös mainittava "Ghost in the Shell" -tarina, mangasarjaan perustuva vuonna 1995 valmistunut elokuva, jossa nämä samat rakennusaineet esiteltiin jo aikapäiviä sitten ja joka sai maailmanlaajan yleisömenestyksen.


 


 


 


 


 


 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset