Kuinka Karl Marx tavataan

Alejandro Inarritun "Birdman"

  • Myytti, todellisuus, totuudellisuus
    Myytti, todellisuus, totuudellisuus
  • Mistä puhumme kun puhumme Carverista
    Mistä puhumme kun puhumme Carverista
  • Arto Lappi ja Juha Rautio suomensivat Carverin runot
    Arto Lappi ja Juha Rautio suomensivat Carverin runot

1.

Meksikolaistaustaisen Alejandro Inarritun käsikirjoittaman ja ohjaaman elokuvan "Birdman" meillä aikanaan saamat arvostelut ovat jälleen masentava esimerkki maassamme käytävän elokuvakeskustelun tasosta. Ei niin, etteivätkö meikäläisetkin kriitikot olisi ylistäneet filmiä, toki ylistävät, melkein yhtenä kuorona, vaan niin, ettei yksikään kriitikko ole poikennut ruodusta ja uskaltautunut mihinkään vähänkään syvemmän tason tulkintoihin.

Lueskelin noina päivinä läpi nettihaulla löytyneet elokuva-arviot, ja yleisvaikutelmaksi jäi, että kerrottuaan tapahtumien juonen jokseenkin jokainen skribentti tyytyi viittaamaan pääosan esittäjän Michael Keatonin Batman-menneisyyteen. Sen pohjaltahan tosiaan saattaa näyttää siltä että "Birdmanissa" olisi kyse pääosan esittäjän henkilökohtaisesta tilinteosta taakse jääneen supersankarimyytin ja -suosion kanssa.

Tähteyden teema toki käsitellään supersankarimyytin yhteydessä -- mutta käsiteltävänä ovat tähteys ja myyttisyys, ei mr. Keaton. Tietenkin esittävä taide elää esittäjien ehdoilla, ja tähdet keräävät kaiken ihailun. Se on osa sitä perinnettä. Sen perinteen yleiset elämisen ehdot ovat "Birdmanin" varsinainen "sisällöllinen" teema. Käsikirjoitus ottaa käsittelyyn ja tähtää hyvin ikuisiin taide-elämän ilmiöihin. Taide, toistan: Taide -- sen koko jatkumo, ideoista ja visioista toteutukseen -- lihaksi tekemiseen -- on tämän teoksen Suuri Sankari tai Subjekti. Yhden prosentin lisä-arvon tälle luo ja tuo se että Keaton on valittu filmin päärooliin.

Koska suomalaiset filmikriitikot eivät lue eivätkä tunne kirjallisuutta, kukaan arvostelijoista ei tietenkään osannut kertoa mitään elokuvassa varsin vahvasti esillä olleesta Raymond Carverista. Hänen novellejaan on suomennettukin, kustannusyhtiö Tammen "Keltaisen kirjaston" tanskalaissyntyinen toimittaja Jarl Hellemann julkaisi niistä valikoiman jo vuonna 1986 juurikin nimellä "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta". Hauska sattuma on se, että runoilijat Arto Lappi ja Juha Rautio suomensivat Carverin runoja ikään kuin jatkeeksi sille kunnianteolle jota Inarritun elokuva maailmanlaajasti merkitsi.

Carverin kirjallinen taito oli kuvata mitä arkipäiväisimpiä tapahtumia niin että tarina saattoi toimia mitä syvimpien inhimillisten totuuksien esilletuojana. Hänen teksteissään elävät näennäisesti mitättömät ihmiset omaa hyvinkin vähiin ulkoisiin puitteisiin ja rutiineihin käpertynyttä elämäänsä, mutta yhtäkkiä jokin tilanne, asetelma, esine, tms, avaa luukut pinnanalaisten paineiden julkitulolle.

Ei, novelleissa ne eivät juuri koskaan purkaudu rajusti tai väkivaltaisesti. Juuri siinä Carver hallitsee asiansa. Ne tulevat julki, mutta vain kuin puoliksi julkilausuttuina, häivähtävät tietoisuuden vedenpinnan yläpuolella. Niitä ei koskaan "käsitellä läpi" millään perinpohjaisella käsitteellisellä tilinteolla. Elämä on arkipäivän jatkumo, toistan sanan: jatkumo -- jos jokin aalto nousee, sen nostattama vaahto yhtä pian sammuu takaisin tavallisuuden virtaan.

Shakespeare oli eurooppalaisen uuden ajan ajatteluperinteessä ensimmäinen joka kirjoitti näytelmän näytelmän sisään. Siitä lähtien, nyt noin neljänsadan vuoden ajan, mielemme näyttämöllä on rakenneltu metatasoja. Sellaisten hallitseminen on ollut niin kirjallisuuden kuin teatterin ja myöhemmin myös elokuvan suuri haaste. Metatasot ovat olennainen rakenne "Birdmanissa" -- itse asiassa elämme keskeytyksettä koko matkan myötä ruohonjuuritasolla josta jonkin kunnianhimoisen taiteellisen toteutuksen on määrä syntyä ja sytyttää se korkean tajunnantilan hetki jolloin taide irtautuu kaikesta inhimillisestä ja vaikuttaa todellisuusvoimaisemmin kuin itse todellisuus. --

Näytelmä voidaan kirjoittaa myös elokuvan sisään. Jos sinne kirjoitetaan näytelmä, jolla on suhde elokuvaan, saadaan elokuva joka puhuu elokuvasta. Jos kirjoitetaan näytelmä jolla on suhde teatteritaiteeseen yleensä, saadaan elokuva jolla on suhde elokuvataiteeseen yleensä. Taide irtoaa inhimillisestä, kuten Ortega y Gasset sanoi.

Mikä on kaikille taiteille yhteistä, yleistä? Esimerkiksi kysymys siitä miten paljon tekijä voi taidettaan hallita. Miten paljon tai pitkälle hän pystyy sisällyttämään itsensä omaan luomukseensa. Tai miten paljon hän voi taiteensa kautta sanelle todellisuudelle ehtoja . Taiteilijan kaikkivoipaisuus toteutuu suhteessa taideteokseen, ja taiteen kaikkivoipaisuus toteutuu sen suhteessa niin sanottuun "todellisuuteen". Uskomme taiteeseen enemmän kuin todellisuuteen, siksi kaikki taide on aina "yliluonnollista". -- Taide on aina Supersankari.

"Birdmanin" päähenkilö on elokuvassa kirjoittanut Carver-vaikutteisen näytelmän, jota hän kunnianhimoisen taiteellisen paluunsa toteuttamiseksi Broadwayn teatterissa ohjaa. Näytelmässä on mitä ilmeisimmin kyse Carverin kirjallisen ominaislaadun haastamisesta ja yrityksestä nostaa teatteridramatiikan tehokeinot arkipäivän estetiikan päälle. Kirjallisuudesta teatteriin, teatterista elokuvaan. Kerroksia kasataan. Jatkumo. Toistanko: jatkumo. Aivan kirjaimellisesti: Keaton on hypännyt Carverin alushousuihin, ohjaaja Inarritu käytti kirjailijan leskeltä saatua paitaa.

Saamme asetelmasta jo elokuvan alkumetreillä ja aikalailla varoittamatta havainto-opetusta. Näillä näyttelijävirtuooseilla ei ole puutetta ammatillisista valmiuksista. Uskottavuus saavutetaan satakymmenprosenttisella läsnäololla ja ilmeikkyydellä eikä vääntämällä aggressio- tai muutakaan efektitehonappulaa kaakkoon. Edward Norton tekee loistavan roolityön metodinäyttelijä Mike Shinerina, joka lisää teatteriteorian soppaan edustamansa erityislaatuisen uskottavuuden. Siinä edetään tragikomiikan rajoille. -- Puheenvuoro sattuu olemaan mitä ajankohtaisin nyt kun oman elokuvaperinteemme vastaavat apinoivat törmäyskurssit todellisuusefekteihin ovat metoo-kampanjan yhteydessä nousseet pintaan. -- Tästä kaikesta olisi suomalaisella draamaperinteellä, omilla puunaamaisilla naistenlehtijulkkiksillamme paljon, paljon ---

No, olkoon. Ajatuksenakin mahdoton.

Carverin haastaminen on elokuvan pohjalla oleva lähtökohtainen jännite. Carver paljasti arkisessa ikuista, pienessä suurta. "Lintumiehen" menneisyydessä kummittelee suosio joka on saavutettu mässäilemällä tehoefekteillä, suurta suuressa. Carverin minimalismi kertautuu ja kerrostuu astetta ylemmällä metatasolla, jolla "Lintumies" käy sisäisiä välienselvittelyjään menneisyytensä ja nykyisten ambitioidensa, autenttisen taiteen vaatimusten välillä.

Läpi koko elokuvan häntä seuraa hänen itseidentiteettiään aiemmin muodostanut menestystarina, eräänlainen myyttinen alter-ego, lintuhahmo. Se puhuu hänelle paholaisen äänellä mutta on olevinaan suojelusenkeli. Ääni on sisäistä ääntä, ja sillä on faustinen sanoma: tule takaisin, myy sielusi tehoefekteille, niin menestyt. Näemme sen myös täydessä päivänvalossa. Se hiippailee kannoilla, odottaa sopivaa epätoivon hetkeä, tietää mitä tahtoo. On puoliksi todentuntuinen, puoliksi efektiivinen, puolimekaaninen. Todellinen mcluhanilainen Mekaaninen Morsian tai Muusa, rujo versio jostakin joka väittää olevansa ylivertainen paranneltu kyberjatkumo ihmisestä. --

Subjektin ja Objektin, sisäisen ja ulkoisen, psyykkisen ja fyysisen ikuinen ristiriita on elokuvan narratiivisessa rakenteessa ratkaistu nerokkaalla tavalla. Näemme liikkuvalla kameralla kuvatun jatkumon, toistan sanan: jatkumon, jossa itse joudumme osaksi tapahtumaa. Itse asiassa kuvauksen saumattomuus on huimaa -- koko elokuva muodostaa kuin yhden ainoan tajunnanvirtajatkumon. Kameran linssi ja oman silmämme linssi vaihtavat paikkojaan ja vuorottelevat. Näemme orgaanisen putken läpi. Väliin osallistumme kohtauksiin ikään kuin olisimme niissä läsnä, väliin saamme hieman etäisyyttä ja voimme vetäytyä "ulkopuolisen" tarkkailijan rooliin.

Tasoja riittää. Monikerroksisuus mahdollistaa monet tulkinnat, ja kerrosten välistä kääntyy esiin myös musta huumori. Metatasot on toteutettu sekä kuvauksen että tarinankerronnallisen "sisällön" keinoin. Jo elokuvan alkukohtaus, jossa lintumies näyttää levitoivan ikkunan edessä, panee katsojan aivan uuteen positioon. Siitä harkinta alkaa. Siitä lähtien hän miettii, miten tästä oikein laskeudutaan taas jalat maan pinnalle.

"Birdman" on kunnianosoitus kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan perinteelle. Ne muodostavat lähtökohdan, ne määräävät täydellisen omaehtoisen käsittelytavan, ja esimerkiksi elokuvan historiaan valkokankaalla vilisee viittauksia alkutekstityksestä lähtien. Kuten kamerakulmat muodostavat visuaalisen jatkumon, taiteen perinne muodostaa monitasoisen, monipolvisen, ylisukupolvisen jatkumon, ja elokuvan kaunis loppukohtaus antaa meille toivoa siitä, että tuo jatkumo yhä elää.

Efektit efekteinä, syvä sisältö on ikuista. Taide on aina ollut jotain joka irrottaa jalat maasta ja lähtee omilla ehdoillaan lentoon.

Taiteen jatkumon rooli eksplikoidaan ja replikoidaan elokuvassa toistuvasti, traagisimmin loppupuolella, kohtaamisessa mitätöimiseen vihkiytyneen teatterikriitikon kanssa.

Mutta tietenkään katsoja ei osaa miettiä tästä kaikesta juuri mitään, ellei hän satu omaamaan esimerkiksi tuota mainittua kirjallista sivistystä. Ja se näyttää kotimaisille elokuvaihmisille olevan jokseenkin koskematon elämänalue. Se edellyttäisi kärsivällisyyttä ja pitkää paneutumista, ja suuren maailmankirjallisuuden hallinta vaatisi myös omakohtaista psyykkisen näyttämön läpikäymistä ja hallintaa. Siellä käytäviä, käytäviä käytäviä, primitiivisiä rytmejä ja syväkytkentää riittää.

Tähän lähtökohtaisesti vaadittavaa kärsivällisyyttä ei elokuvaihmisillämme ole. Ei tekijöillä, ei harrastelijoilla, ei elokuvasta päättävillä, eikä varsinkaan niillä jotka ammatikseen levottomina vääntelehtivät teattereiden tuoleissa päästäkseen pian kirjoittamaan julkisuuteen oman painavan "elokuva-arvostelunsa".

Niissä kirjoituksissa -- suomalaisessa elokuvakritiikissä -- ei ole juuri enempää tolkkua tai uskottavuutta kuin Turhapuron toimissa. Ei riitä että pohjatiedot puuttuvat, ei edes se ettei psyykkistä ja älyllistä herkkyyttä löydy hevosen hirnahduksen vertaa. Pahinta on, ettei ole edes halua ottaa omaa kultalusikkaa kauniiseen käteen.

Tässä kylmänhuuruisessa ja pimeässä pohjoisessa maassa, jossa ihmiset kiusaavat toisiaan euroopanennätysmäärin, ei toistaiseksi ole kulttuurisia edellytyksiä syvän sivistyksen saavuttamiseen. Olemme noin neljäsataa vuotta eurooppalaisesta psyykestä jäljessä.

Sivistys on niin suomalaiseliitille kuin rahvaalle samanlainen ulkoaopittu suoritus kuin pakkoruotsi. Kuin kiltin mallioppilaan kouluarvosana, kouluaine, kaavanmukainen kirjoitus lehdessä. Meillä viheliäiset virkamiespäättäjät pitävät itseään ihmisyyden asiantuntijoina. Itsekritiikistä ei tietoakaan. Kriitikoilla on meillä, kuten elokuvassakin, enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Mitä edellytyksiä meillä olisi ymmärtää maailmankirjallisuuden pohjalta nousevia elokuvakäsikirjoituksia tai todella uutta luovia kuvausratkaisuja?

Suomalainen tv-kommentaattori ei peitellyt inhonpuistatuksiaan haukkuessaan 2015 Oscar-gaalan ennakkolähetyksessä "Birdmania" "kylmäksi ja analyyttiseksi" tekeleeksi jonka saamat yhdeksän palkintoehdokkuutta tuntuivat hänestä käsittämättömiltä. Lopulta elokuva voitti Oscarit neljässä kategoriassa: parhaana elokuvana, parhaasta ohjauksesta, parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja kuvauksesta -- eli juurikin tuosta kaiken kruunaavasta loputtomasti jatkuvasta kamera-ajosta.

 

2.

Draama on metataso, jolla esittäminen nostetaan irti todellisuudesta. Viivytetty reaktio on yksi draamallinen alkuilmiö. Kun ajanhetkeä tietoisesti venytetään, varautuu tarinan juoni odotuksilla. Jännittäviä momentteja pitkitetään, erilaisille ratkaisuvaihtoehdoille pedataan mahdollisuuksia ja painoarvoa. Tunnelma tihenee, merkityksiä risteilee ilmassa.

Kun Sean Penn jakoi Oscar-gaalassa palkinnon parhaalle elokuvalle, hän rooliin kuuluvalla tavalla nostatti hetken jännitystä. Sitten, avattuaan voittajan nimen sisältäneen kuoren ja silmäiltyään sitä hän murjaisi vitsin: "Kuka perkele antoi tälle paskiaiselle työluvan..."

"Birdman"-elokuvan tuottanut, käsikirjoittanut ja ohjannut Alejandro Inarritu on meksikolaisperäinen "maahanmuuttaja". Penn on hänelle enemmän kuin kollega, itse asiassa yksi hänen kavereistaan. Vitsi edusti ehkä raaimman kertaluokan kaksivalotteista päällekkäishuumoria, parodiaa, ironiaa, satiiria, tai nimetkää miten haluatte. Silti joku otti sanat tosissaan, koki Pennin tarkoittavan paskiaisella paskiaista.

Aika monelle, hmmm, sanoisinko normaali-ihmiselle on järkytys joskus tavata ihminen joka ei ollenkaan hahmota eikä tietenkään ymmärrä päällekkäishuumoria. Siis ihminen, jolta kertakaikkiaan puuttuu kokonaan ajattelun normaali kerroksellisuus ja sen mukanaan tuomat ominaisuudet, kuten itserefleksio ja kriittinen epäily. Ihminen jonka ajattelu on yksitasoisen kielen ohjelmoimaa.

Sellaisia ihmisiä on, eikä edes mitenkään äärimmäisen vähän. Heitä saattaa olla järkyttävän paljon.

Tässä nykyisessä "sosiaalisen median" maailmassamme näiden ihmisten reaktioista on kasvanut käsittämätön, täydellisen järjetön sosiaalinen voima. Ikään kuin puutteellinen ymmärrys olisi jotenkin oikeutettua ja koko maailman pitäisi tanssia totisten torvensoittajien pillien mukaan.

Ilmeisesti itse välineeseen, mediaan, liittyy jokin ominaisuus joka häivyttää ironian tai satiirin sävyjä ja tekee kaikesta tulkinnasta yksitasoista ja totista. Asiaa sietäisi miettiä. Mitä McLuhan sanoisi?

"Vanhan" median aikaan tiedonvälitys oli ikään kuin nostettu korokkeelle. Ehkä se oli helpommin omaksuttavissa oleva asia -- ymmärtämätönkin ihminen uskoo kun joutuu katsomaan kunnioittavasti ylöspäin. Painettu sana oli painavaa, ja televisiolla oli draamallinen, dramaattinen valta. Tämä tasoero katosi sosiaalisen median myötä.

Voidaan toki väittää, että tiedonvälitys on "demokratisoitunut", mutta tällä kehityksellä on kyllä kääntöpuolensa. Yleinen ajattelu menettää kerroksellisuuden ja syvyysulottuvuuden. Yleisen pinnallisuuden kylkiäisenä myös "tiedollisempi" ajattelu ohenee yksitasoisiksi käsitepinnoiksi, ja pinta-ajattelussa tarvittavat yleiskäsitteet pyritään pätevöittämään vain määrittelemällä niitä toisillaan.

Tällaisilla syvyysulottuvuuden menettäneillä yleiskäsitepinnoilla "tiedolliset" ja "aatteelliset" ismit näyttäytyvät yhtä pätevinä, ja niiden välillä pystytään päättelemään ja perustelemaan kumpaankin suuntaan. Yhteiskunnallinen "keskustelu" kiteytyy tiettyjen avainkäsitteiden ympärille. "Demokratian" nimissä jokainen kokee oikeudekseen ilmaista "oman" oikeassaolemisensa. Se on tosiasiassa ohjelmoitua lokerointia.

McLuhania käännellen: inhimillinen tietoisuus on yhteiskunnan suuri keinotekoinen tuote. Kaikki mikä nostattaa julkista kohua on tehokasta muodostamaan tietoisuutta. Jos media haluaa saavuttaa mahdollisimman suuren julkisuuden, se voi tapahtua vain tietoisuuden laatua madaltamalla. Sosiaalinen media kaappaa vaikutuspiiriinsä kaikki, älyllinen eliitti häviää. Silloin ajattelun aikaisemmat laatutekijät putoavat automaattisesti kuvasta.

On tavallaan surkuhupaisuuden huippu, että kun Oscar-palkitaan elokuva, jonka koko idea on monikerroksellisuus ja -tulkinnallisuus, suurimman julkisuuden jakotilaisuudessa herättää älyttömien ja noitavainoon valmiiden some-ihmisten nostattama kohu Sean Pennin "rasistisesta" lausunnosta.

Rasistijahtaajien lynkkausmielialassa paljastuu karmeimman kautta täydellinen ajatuskyvyttömyys. Näytellään todellisuudessa se sama yhteiskunnallinen draama, joka elokuvassa esitetään eräissä sen raadollisimmin nykyaikaa kritisoivissa kohtauksissa. Niissä tytär pauhaa vanhakantaiselle isälleen nimenomaan siitä että ellei tämä ole twitterissä, internetissä ja facebookissa, jne, hän ei ole minkään arvoinen. Häntä ei yksinkertaisesti edes "ole olemassa".

"Birdmanin" tapaisista mestariteoksista huolimatta draama saattaa todellakin hävitä taistelun some-medialle. Draaman ikuiset ominaisuudet, tavat joilla se irtoaa yhden tason arkitodellisuudesta, saattavat kadota maailmasta. Jäljelle jäävät vain tehoefektit. Kohuefekti on tehoefekti.

Ajattelu katoaa, olemme somen armoilla. Kohta osaamme vain reagoida kieleen ja sen signaloiviin leimasanoihin. kuten leimakylttiin: "Rasisti!" Se johtaa lopulta noitavainoihin, kuten tässäkin Sean Pennin tapauksessa. Tämä uhka on todellinen, niin vaikeaa kuin sen tajuaminen todelliseksi uhkaksi onkin.

Leimaamisen kelvottomuus nostetaan esille muuten syvätasoille sijoittuvassa "Birdmanissa". Niin monelta menee silti ohi. Liian monelta.

 

 

 

--------------------------

 

YLE:n Teema-kanavan tämänvuotisten "Elokuvafestivaalien" ohjelmistossa esitetään lauantaina 24.3. klo 21.20 tämä muutaman vuoden takainen mestariteos, joka suuressa filmimaailmassa tuli monin tavoin palkituksi ja herätti monenlaista puhetta josta edelleen voisi olla monenlaista opittavaa.

Kirjoitin kulttuurisempaan blogiini "Alkon kassalle" tuolloin muutaman elokuvaa käsittelevän jutun, jotka nyt hieman muokkailtuina siirrän tälle palstalle lähinnä siinä toivossa, että joku varsinaisen ompeluseuran ulkopuolinen satunnainen ohikulkija saattaisi kiinnostua aiheesta ja saisi kipinän katsoa ko. elokuvan.

Tässä linkit alkuperäisiin kirjoituksiin:

http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-elokuvan-arvostelut.html

http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-ja-rasistijahtaajat.html

 

Official trailer:

https://

 

 

 

---------

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset